Tuesday, 19 May 2015
End of an era
Suomeen muuton jälkeen oli jotenkin vaikea saada takaisin otetta tähän blogiin. Be patient, be brave, be loved perustettiin Lontoon elämää heijastavaksi paikaksi, jossa sain vuodattaa omia tunteitani elämästä kaukana kotoa. Kun menolippu Tampereelle oli käytetty, huomasin että olisi ihanaa jakaa ajatuksiaan maailmalle mutta eri näkökulmasta. Sain kuin sainkin Dn mukaan bloggaamisen maailmaan ja perustimmekin blogin nimeltä Hard to concentrate. Tässä blogissa jaamme kokemuksiamme Suomesta ja sen byrokratiakoukeroista, suruista ja iloista sekä stressistä ja vapaudesta Suomeksi ja Englanniksi. Be patient, be brave, be loved roikkuu minulla korun muodossa kaulalla ja se riittää. Tämä sivusto hiljenee ja matka jatkuu täällä. Tulkaahan kurkkaamaan!
Wednesday, 7 January 2015
Muuttohaukat
Huh. En olisi uskonut, että taas suunnittelen muuttoa ulkomaille. Vaikka kotimaahan nyt muutto suuntautuukin, ei se prosessista yhtään helpompaa tee. Vuokra-asunto irtisanottiin eilen, näyttö oli tänään aamulla ja seuraava vuokralainen on jo valittu. Onneksi mitään sakkoa ei tullut, vaikka vuoden sopimus alunperin kirjoitettiinkin. Nyt olisi muutama viikko aikaa pakata elämä taas pahvilaatikkoihin ja vaihtaa maisemaa.
Viimeksi kun haettiin TOAS:ilta asuntoa, tarjous tuli alle 12 tunnissa. Nyt meinasi paniikki iskeä, kun ei mitään kuulunut päiväkausiin. Selasin loputtoman määrän yksityisten vuokranantajien asuntoja ja panikoin, ettei kukaan halua valita vuokralaisia heitä näkemättä. Onneksi pitkien pyhien jälkeen TOAS tarjosi asunnon, joka on juuri budjettiin ja kokoluokkaan sopiva. Kuvien perusteella en usko, että sitä on sitten vuoden -93 remontoitu, mutta ompahan joku alku. Ainakin järviä ja metsikköä näyttää lähialue olevan täynnä, joita kyllä Ellen kanssa odotetaan kieli pitkällä. En malta odottaa, että voin käydä koiran kanssa lenkillä ilman että törmään yhteenkään ihmiseen! (Aika epäsosiaalinen kommentti, mutta 2 vuotta 8 miljoonan ihmisen kanssa saa kaipaamaan omaa rauhaa).
Kovin paljon meillä ei omaa tavaraa täällä ole ja nekin mitä haluttaisiin ottaa mukaan, mahtuu yhteen pakettiautoon. Löysin edullisen muuttomiehen, josta ei nyt ole viikkoon kuulunut sanaakaan! Alunperin hän ei ollut edes varma saako mahdutettua kaiken, kun osa autosta on jo varattu. Nyt sitten odotellaan limbossa, että myydäänkö kaikki vai saadaanko ne mukaan. Pakettiautolla tuonti rajaisi maksettavien matkalaukkujen määrän melko mukavasti ja olisi kyllä ehdottomasti helpoin tapa muuttaa.
Onneksi Ellen lennättäminen on tällä kertaa miljoona kertaa edullisempaa ja helpompaa kuin Englantiin päin tuotaessa. Edes eläinlääkärireissua ei tarvitse tehdä, kun Evira vastasi että kaikki näyttää olevan kunnossa. Nyt on taas raahattava lentoboksi olohuoneen nurkkaan ja alettava houkuttelemaan neitiä sisään. Viime lentoreissun jälkeen Ellessä ei ollut yhtäkään stressin merkkiä, joten olen hyvillä mielin tästäkin reissusta.
Oli pakko tehdä lista kaikesta mitä pitää vielä tehdä. Pakkaaminen tulee olemaan ehdottomasti se raivostuttavin tehtävä, mutta palkintona pääsee taas kotiin. Todellakin toivon ja rukoilen, että Suomen päässä kaikki menee hyvin. D edelleen stressaa rahasta ja työttömyydestä, mutta itse olen positiivisella mielellä (tosin itselläni on kaikki jo suunniteltu ja hoidettu). Ei kai se muu auta, kun lähettää miljoona työhakemusta ja katsoa mihin se johtaa. Jos vain joku oikeasti näkisi sen potentiaalin, mitä Englannin kielinen työntekijä toisi yritykselle...
Viimeksi kun haettiin TOAS:ilta asuntoa, tarjous tuli alle 12 tunnissa. Nyt meinasi paniikki iskeä, kun ei mitään kuulunut päiväkausiin. Selasin loputtoman määrän yksityisten vuokranantajien asuntoja ja panikoin, ettei kukaan halua valita vuokralaisia heitä näkemättä. Onneksi pitkien pyhien jälkeen TOAS tarjosi asunnon, joka on juuri budjettiin ja kokoluokkaan sopiva. Kuvien perusteella en usko, että sitä on sitten vuoden -93 remontoitu, mutta ompahan joku alku. Ainakin järviä ja metsikköä näyttää lähialue olevan täynnä, joita kyllä Ellen kanssa odotetaan kieli pitkällä. En malta odottaa, että voin käydä koiran kanssa lenkillä ilman että törmään yhteenkään ihmiseen! (Aika epäsosiaalinen kommentti, mutta 2 vuotta 8 miljoonan ihmisen kanssa saa kaipaamaan omaa rauhaa).
Kovin paljon meillä ei omaa tavaraa täällä ole ja nekin mitä haluttaisiin ottaa mukaan, mahtuu yhteen pakettiautoon. Löysin edullisen muuttomiehen, josta ei nyt ole viikkoon kuulunut sanaakaan! Alunperin hän ei ollut edes varma saako mahdutettua kaiken, kun osa autosta on jo varattu. Nyt sitten odotellaan limbossa, että myydäänkö kaikki vai saadaanko ne mukaan. Pakettiautolla tuonti rajaisi maksettavien matkalaukkujen määrän melko mukavasti ja olisi kyllä ehdottomasti helpoin tapa muuttaa.
Onneksi Ellen lennättäminen on tällä kertaa miljoona kertaa edullisempaa ja helpompaa kuin Englantiin päin tuotaessa. Edes eläinlääkärireissua ei tarvitse tehdä, kun Evira vastasi että kaikki näyttää olevan kunnossa. Nyt on taas raahattava lentoboksi olohuoneen nurkkaan ja alettava houkuttelemaan neitiä sisään. Viime lentoreissun jälkeen Ellessä ei ollut yhtäkään stressin merkkiä, joten olen hyvillä mielin tästäkin reissusta.
Oli pakko tehdä lista kaikesta mitä pitää vielä tehdä. Pakkaaminen tulee olemaan ehdottomasti se raivostuttavin tehtävä, mutta palkintona pääsee taas kotiin. Todellakin toivon ja rukoilen, että Suomen päässä kaikki menee hyvin. D edelleen stressaa rahasta ja työttömyydestä, mutta itse olen positiivisella mielellä (tosin itselläni on kaikki jo suunniteltu ja hoidettu). Ei kai se muu auta, kun lähettää miljoona työhakemusta ja katsoa mihin se johtaa. Jos vain joku oikeasti näkisi sen potentiaalin, mitä Englannin kielinen työntekijä toisi yritykselle...
Thursday, 11 December 2014
Paikallaan polkemista
Tämän elämänmuutoksen suunnittelu ja toteutus on tavallaan edennyt jo hyvin pitkälle, mutta toisaalta ei sitten mihinkään. Heti lomalta palattuani pomo kysyi, että kuinkas sen kurssin kanssa kävi. Iskin käteen irtisanomisilmoituksen, joten yksi asia pois päiväjärjestyksestä. Viimeinen työpäivä tulee olemaan siis olemaan 23.1 (meillä on 6 viikon irtisanomisaika, mutta lupasin työskennellä jo tehdyn työvuorolistan loppuun asti). Olisin luullut, että irtisanomisen virallistaminen olisi aiheuttanut jonkinnäköistä viime hetken paniikkia, mutta sainkin täyden uuden boostin työntekoon. Nyt kun tietää milloin loppuu, niin ei välitäkään kiireisistä ja stressaavista työpäivistä juuri ollenkaan. Pomokin totesi, että näkee hymyn kasvoillani ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen. Oikea päätös siis!
Asuntoa olen jo jonkinnäköisesti metsästänyt. Hakemus lähti TOAS:ille ja jo 12tunnissa meille tarjottiin asuntoa (ei tosin otettu). Lisäksi ollaan jo pohdittu mitä tavaroita otetaan mukaan ja miten ne Suomeen kuljetetaan. Tietenkin Ellenkin kuljetusta olen tutkiskellut ja huokaissut helpotuksesta, kun tällä kertaa ei pitäisi mennä 1000e siihen touhuun.
Mutta......
D ei ole vieläkään päättänyt haluaako hän muuttaa vai ei. Kouluun pitäisi ilmoittautua viikon sisään ja ensimmäinen osuus maksaa tai sitten menee paikka sivu suun. Kiirettä siis pitää, mutta vastausta en ole vieläkään saanut. D totesi, että haluaa kyllä muuttaa, mutta raha-asiat mietityttävät eniten. Tietämättä miten paljon saamme kuussa rahaa on todella haasteellista. On vaikeaa valita asuntoa, koska ei tiedetä kuinka suureen vuokraan meillä on varaa. Olisi oikeasti kiva syödäkin joka päivä... Työpaikkoja olen katsellut melkein joka päivä, mutta Suomen kielen taitoa vaaditaan melkeimpä joka paikassa. Ärsyttävintä on, että työpaikkailmoitus on Englanniksi, todennäköisesti tulet käyttämään Englantia pääkielenäsi, mutta vähintäänkin sujuva Suomen kielen taito on välttämätön. Suomessa on lukemattomia kansainvälisiä yrityksiä, joten luulisi että jotain joustavuutta löytyisi. Ei onnea vielä...
Vaikeita tässä muutossa on, etten voi luvata mitään. Voin sanoa, että työkkäri tarjoaa sinulle näitä asioita ja Kela maksaa sinulle näitä tukia, mutta en voi luvata että ikinä saat työpaikkaa. En voi luvata, että opit kielen, saat kavereita ja sopeudut. D on kysellyt vinkkejä Tampere foreigners Facebook ryhmässä ja vastaukset ovat olleet hyvin laidasta laitaan. Yksi totesi, että muutto on typerin idea ikinä eikä hän ikinä tule ymmärtämään Suomea ja Suomalaisia kun taas yksi totesi, ettei ole yhtäkään sanaa Suomea sanonut kahden vuoden maassaolonsa aikana ja hyvin on tykännyt. Mihin väliin D putoaa? Stressiä pukkaa, aika loppuu kesken, vastaus olisi saatava.....
Monday, 8 December 2014
Paluu
Blogini koki kriisin ja halusi piiloutua. Se otti liikaa mallia muiden tekemisistä ja koki, ettei ole tarpeeksi hyvä ja kiinnostava. Blogini oli siis saatava levätä, jotta se voisi syntyä uudestaan ja tehdä juuri sitä mitä se haluaa. Blogini on pakopaikka, jossa saa vuodattaa tunteitaan ja jakaa kokemuksiaan. Blogiani ei kiinnosta onko sillä 1 vai 1000 lukijaa, koska se toimii ikäänkuin julkisena päiväkirjanani. Nyt on taas sanottavaa ja kirjoittaminen tuntuu hyvältä.
Olen asunut Lontoossa nyt parisen vuotta. Tammikuussa 2013 maahan saapui innostunut, ehkä jopa hieman naiivi pikkukaupungin kasvatti, jonka unelmilla ei ollut rajaa. Oli rahaa, oli kiva ammatti, oli motivaatiota, uusi rakkaus ja korkea itsetunto. Eteenpäin painettiin kuin höyryjuna ja ajateltiin, että tässä eletään nyt unelmaa. Mikä voikaan olla parempaa kuin asua LONTOOSSA! Käydään katsomassa maisemia The Shard'in huipulta, syödään kaikkea sitä mitä ei Kotkassa saanut, nautitaan suurkaupungin vilinästä, istutaan metrossa kuin maailmanomistaja ja juostaan kaduilla hitaampien ohi.
Tulihan se arki sieltä sitten vastaan, ihan niinkuin kaikkialla muuallakin. Asunnot osoittautuivat kylmiksi ja kosteiksi, joissa musta home yrittää ottaa valtaa. Työmaailmassa huomasin olevani lähinnä lähihoitajaopiskelija kuin sairaanhoitaja, jonka taidot uhkaavat ruostua ja unohtua. Turistina tapaamani ihmiset paljastuivatkin vihaisiksi ja kiireisesti työläisiksi, jotka hienoissa puvuissaan ja terveillä jaloillaan vievät istumapaikat metroista raskaana olevilta ja vanhoilta. He puskevat, kiroilevat, haukkuvat ja lyövät, eivätkä välitä. He huomaavat rullaportaiden päässä kuolleen miehen, mutta hyppivät yli koska juna joka kulkee kahden minuutin välein on lähtemässä raiteilta. Yli kahdeksaan miljoonaan ihmiseen mahtuu niin hyviä kuin huonojakin, mutta itse tunnuin näkeväni vain ne joita ei kiinnosta. Kyynisyys meinasi iskeä omaankin nahkaan. Lontoo alkoi näyttää karuja puoliaan, jossa ei heikot pärjää.
Jo alkukeväästä iski ajatus, että on pakko tehdä jotakin uutta. Sairaanhoitajuus Englannissa on hyvin erilaista, kuin mihin Suomessa totuin. Yhtäkkiä ollaankin byrokratia viidakossa, jossa oikeudella uhkailu onkin ihan jokapäiväistä. Huomasin saavani paniikkikohtauksia matkalla töihin. Sairaslomaa ei voinut ottaa, koska pomon uhkailu sai niskakarvat pystyyn. Oli pakko puskea läpi, mutta minuutistakaan en enää nauttinut.
Kuukaudet mietin ja kypsyttelin päässäni vaihtoehtoa, jossa sairaanhoitajuus jäisi taka-alalle ja istuisinkin täyden uuden koulun penkillä. Huomasin nimittäin olevani kateellinen ihmisille, jotka eivät tee hoitotyötä. Arvostan sairaanhoitajien rankkaa ammattia kuuhun ja takaisin, mutta huomasin että se maailma ei välttämättä olekaan minulle. Valtava vastuu alkoikin pelottamaan ja jokaisen työpäivän päätteeksi mietin että mitä nyt tuli unohdettua tai tehtyä, josta joudun tilille kun seuraavan kerran laitan työvaatteet päälleni.
Samaan syssyyn aloin harkitsemaan vaihtoehtoa, jossa ostaisinkin vain menolipun takaisin kotimaahan. Koska Lontoo ei tuntunutkaan enää mieleiseltä, en kokenut tarvetta edes yrittää. En koe, että paluumuutto tulisi olemaan huono asia. Aikansa kutakin, ja nyt tuntuu että tuo aika on menossa umpeen. Onnekseni en ollut ajatusteni kanssa yksin. D ei nauti työstään ja hänkin kokee, että Lontoo on tullut nähtyä. Hänen suuri kaveripiiri alkoikin saamaan lapsia ja keskittymään kotielämään, johon ei pubi-illat ja matkustelu kuulukaan. Pariin otteeseen yritettiin järjestää illanistuijaisia, mutta vieraslista jäikin niin tyngäksi että oli parempi syödä pitsaa ihan kahdestaan.
Pitkien keskustelujen jälkeen hain kuin hainkin täysin uuteen kouluun. Kouluun joka sijaitsee Tampereella. Muutama viikko sitten kävin siellä haastattelussa ja hyväksymiskirje tupsahti postiluukusta pari päivää myöhemmin. Ensi vuoden loppupuolella minun olisi tarkoitus valmistua meikkaaja-maskeerajaksi, joka on erikoistunut tehosteisiin ja teatterimaskeeraukseen. Pakko myöntää, että tuo tammikuun 2013 intoa oleva ihminen nostaa taas päätään. Nyt ollaan taas motivoituneita ja koko maailma tuntuu olevan avoin. D on hyväksymiseni jälkeen alkanut lyömään jarrua, enkä kyllä häntä tästä moiti, koska muutto tapahtuisi jo viimeistään helmikuun alussa. Hän kyllä kävi muutaman kuukauden mittaisen Suomen kielen kurssin, mutta ei siinä ajassa paljon muuta opi kuin sanomaan hyvää päivää. Dllä on vielä 6 kuukautta kurssia lisää maksettuna, vuokra-asunnossa on vuoden sopimus eikä säästöjä ole kertynyt ihan huimia määriä. Takaraivossa puhuu se järjen ääni, joka sanoo ettei helppoa tule olemaan ja ehkä olisi vain parempi jäädä. Itse kuitenkin aina elän sydämen äänen mukaan, joka sanoo toisin. Minulla on tunne, että pakko on mennä ja tehdä. Tulevaisuus on varsin epävarma varsinkin taloudelliselta kannalta, mutta en voi vastustaa tätä tunnetta. Tiedän että ajatukset toimivasta yrityksestä voivat kaatua, D masentuu ja haluaa muuttaa takaisin parin kuukauden jälkeen tai Suomi ei näytäkään niin ruusuiselta kuin se muistoissani on. Mutta eihän kukaan voi tulevaisuutta ennustaa. Voihan kaikki mennä todella hyvinkin. Sitä ei vain tiedä, jos ei kokeile.
Olen asunut Lontoossa nyt parisen vuotta. Tammikuussa 2013 maahan saapui innostunut, ehkä jopa hieman naiivi pikkukaupungin kasvatti, jonka unelmilla ei ollut rajaa. Oli rahaa, oli kiva ammatti, oli motivaatiota, uusi rakkaus ja korkea itsetunto. Eteenpäin painettiin kuin höyryjuna ja ajateltiin, että tässä eletään nyt unelmaa. Mikä voikaan olla parempaa kuin asua LONTOOSSA! Käydään katsomassa maisemia The Shard'in huipulta, syödään kaikkea sitä mitä ei Kotkassa saanut, nautitaan suurkaupungin vilinästä, istutaan metrossa kuin maailmanomistaja ja juostaan kaduilla hitaampien ohi.
Tulihan se arki sieltä sitten vastaan, ihan niinkuin kaikkialla muuallakin. Asunnot osoittautuivat kylmiksi ja kosteiksi, joissa musta home yrittää ottaa valtaa. Työmaailmassa huomasin olevani lähinnä lähihoitajaopiskelija kuin sairaanhoitaja, jonka taidot uhkaavat ruostua ja unohtua. Turistina tapaamani ihmiset paljastuivatkin vihaisiksi ja kiireisesti työläisiksi, jotka hienoissa puvuissaan ja terveillä jaloillaan vievät istumapaikat metroista raskaana olevilta ja vanhoilta. He puskevat, kiroilevat, haukkuvat ja lyövät, eivätkä välitä. He huomaavat rullaportaiden päässä kuolleen miehen, mutta hyppivät yli koska juna joka kulkee kahden minuutin välein on lähtemässä raiteilta. Yli kahdeksaan miljoonaan ihmiseen mahtuu niin hyviä kuin huonojakin, mutta itse tunnuin näkeväni vain ne joita ei kiinnosta. Kyynisyys meinasi iskeä omaankin nahkaan. Lontoo alkoi näyttää karuja puoliaan, jossa ei heikot pärjää.
Jo alkukeväästä iski ajatus, että on pakko tehdä jotakin uutta. Sairaanhoitajuus Englannissa on hyvin erilaista, kuin mihin Suomessa totuin. Yhtäkkiä ollaankin byrokratia viidakossa, jossa oikeudella uhkailu onkin ihan jokapäiväistä. Huomasin saavani paniikkikohtauksia matkalla töihin. Sairaslomaa ei voinut ottaa, koska pomon uhkailu sai niskakarvat pystyyn. Oli pakko puskea läpi, mutta minuutistakaan en enää nauttinut.
Kuukaudet mietin ja kypsyttelin päässäni vaihtoehtoa, jossa sairaanhoitajuus jäisi taka-alalle ja istuisinkin täyden uuden koulun penkillä. Huomasin nimittäin olevani kateellinen ihmisille, jotka eivät tee hoitotyötä. Arvostan sairaanhoitajien rankkaa ammattia kuuhun ja takaisin, mutta huomasin että se maailma ei välttämättä olekaan minulle. Valtava vastuu alkoikin pelottamaan ja jokaisen työpäivän päätteeksi mietin että mitä nyt tuli unohdettua tai tehtyä, josta joudun tilille kun seuraavan kerran laitan työvaatteet päälleni.
Samaan syssyyn aloin harkitsemaan vaihtoehtoa, jossa ostaisinkin vain menolipun takaisin kotimaahan. Koska Lontoo ei tuntunutkaan enää mieleiseltä, en kokenut tarvetta edes yrittää. En koe, että paluumuutto tulisi olemaan huono asia. Aikansa kutakin, ja nyt tuntuu että tuo aika on menossa umpeen. Onnekseni en ollut ajatusteni kanssa yksin. D ei nauti työstään ja hänkin kokee, että Lontoo on tullut nähtyä. Hänen suuri kaveripiiri alkoikin saamaan lapsia ja keskittymään kotielämään, johon ei pubi-illat ja matkustelu kuulukaan. Pariin otteeseen yritettiin järjestää illanistuijaisia, mutta vieraslista jäikin niin tyngäksi että oli parempi syödä pitsaa ihan kahdestaan.
Pitkien keskustelujen jälkeen hain kuin hainkin täysin uuteen kouluun. Kouluun joka sijaitsee Tampereella. Muutama viikko sitten kävin siellä haastattelussa ja hyväksymiskirje tupsahti postiluukusta pari päivää myöhemmin. Ensi vuoden loppupuolella minun olisi tarkoitus valmistua meikkaaja-maskeerajaksi, joka on erikoistunut tehosteisiin ja teatterimaskeeraukseen. Pakko myöntää, että tuo tammikuun 2013 intoa oleva ihminen nostaa taas päätään. Nyt ollaan taas motivoituneita ja koko maailma tuntuu olevan avoin. D on hyväksymiseni jälkeen alkanut lyömään jarrua, enkä kyllä häntä tästä moiti, koska muutto tapahtuisi jo viimeistään helmikuun alussa. Hän kyllä kävi muutaman kuukauden mittaisen Suomen kielen kurssin, mutta ei siinä ajassa paljon muuta opi kuin sanomaan hyvää päivää. Dllä on vielä 6 kuukautta kurssia lisää maksettuna, vuokra-asunnossa on vuoden sopimus eikä säästöjä ole kertynyt ihan huimia määriä. Takaraivossa puhuu se järjen ääni, joka sanoo ettei helppoa tule olemaan ja ehkä olisi vain parempi jäädä. Itse kuitenkin aina elän sydämen äänen mukaan, joka sanoo toisin. Minulla on tunne, että pakko on mennä ja tehdä. Tulevaisuus on varsin epävarma varsinkin taloudelliselta kannalta, mutta en voi vastustaa tätä tunnetta. Tiedän että ajatukset toimivasta yrityksestä voivat kaatua, D masentuu ja haluaa muuttaa takaisin parin kuukauden jälkeen tai Suomi ei näytäkään niin ruusuiselta kuin se muistoissani on. Mutta eihän kukaan voi tulevaisuutta ennustaa. Voihan kaikki mennä todella hyvinkin. Sitä ei vain tiedä, jos ei kokeile.
Tuesday, 1 July 2014
Junat ja koira
Loman ensimmaiset kaksi viikkoa on nyt vietelty ja tanaan kutsuu taas tyomaa ja yovuoro. Onneksi NHS:n palveluksessa lomaviikoja kertyy mukavat 7 ja parin viikon jalkeen olen taas viikon lomalla.
Ainoa lomamatka oli paivaa ennen varattu junamatka Edinburghiin ja Hexham:iin. Halusin talla kertaa suunnata enemman pohjoiseen, koska viimevuotinen reissu vei meita pitkin etelarannikkoa. Aikaa kovin pitkaan poissaoloon ei ollut, koska D sai vain torstain ja perjantain vapaaksi.
Englannissa on helppoa matkustaa lemmikin kanssa, koska sen saa tuoda julkisiin kulkuvalineisiin seka useisiin pubeihin ja majoituspaikkoihin mukaan. Ensimmainen jannitysmomentti oli Ellen tunkeminen aamuruuhkaiseen metroon, mutta rauhallinen matkakumppani osoitti taas jannityksemme turhaksi. Ainoa hankaluus oli liukuportaat, jossa ohjeiden mukaan koira pitaisi kantaa. Pikkuprinsessa ei tahan kylla suostu, joten D veti ja mina tyonsin ja johan mentiin ylos ja alas. Junamatka Edinburghiin vie nelisen tuntia ja koira nukkui koko matkan penkkien alla. Useat matkustajat antoivat kovasti kehuja, etteivat ole koskaan nahneet niin hyvin kayttaytyvaa koiraa. Propsit Ellelle!
Edinburgh on kylla kaupunkina todella kiva. Kooltaan se on suhteellisen pieni, joten kaveleminen paikasta toiseen ei tuota mitaan ongelmia (paitsi korkeat maet ja portaat saattavat olla liikaa huonompikuntoisille). Jokapuolella on todella paljon nahtavaa, ihania pikku pubeja ja kahviloita seka tietenkin korkealla kukkulalla seisova Edinburgin linna. Satuttiin paikalle juuri klo 13 maissa, jolloin jokapaivainen tykinlaukaus ammutaan (aina vuodesta 1861). Ainoa huono puoli oli todella kylma ilma!! Kaksi pitkaa paitaa ja takki ei kylla paljon lohdutusta tuonut. D ei edes pakannut pitkaa vaatetta mukaan, joten pakko oli tehda pikapiipahdus Primark:iin.
Parin yon jalkeen oli aika suunnata pieneen Hexham:in kaupunkiin, joka valikoitui mukaan vain koska Dn aiti on sielta kotoisin. Nahtavaa ei ihan hurjasti ollut, mutta oikein sieva ja vanha kaupunki se oli. Tarkoituksena oli tavata Dn perhetuttuja nopeasti kahvin merkeissa, mutta ystavallisia kun olivat, niin paadyttiin sitten viettamaan koko paiva heidan kanssaan. Ehka hienoin reissu oli ajomatka n.2000 vuotta vanhalle muurille, jonka Roomalaiset rakensivat pitamaan Skotit poissa. Muuri on paikoin todella hyvin sailynyt ja se kiemurtelee pitkin Englannin maaseutua. Kiivettiin korkealle kukkulalle ja vaelleltiin pitkin ylamaita lampaiden ja lehmien seassa. Ellekin paasi kokeilemaan taitojaan lammaskoirana, joka siis ei todellakaan ole suositeltua toimintaa.... Reissun jalkeen perinteisesti pubiin ja illalla syotiin aivan superhyvaa Intialaista.
Kun oltiin vietetty yo meidan perinteisessa (nuhjuisessa) B&B:ssa oli aika suunnitella kotiinlahtoa. Alunperin oli tarkoitus kierrella paivalla Hexham:issa, tavata sukulaiset viela nopeasti ja suunnata Newcastle:in (jossa siis vaihdetaan junaa) ja matkata kotiin iltajunalla. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat, kun Hexham oli jo nahty ja sukulainen sairaana. Suunnattiin Newcastle:iin, mutta ilma oli aivan karmea ja molemmat dagen efter oloissaan. D yritti vaihtaa lippumme aikaisempaan junaan, mutta koska varattiin alkuperainen lippu tarjoushintaan oli vaihtoehtomme joko maksaa 140 puntaa lisaa tai odottaa. Istuttiin sitten juna-asemalla 5 tuntia, joka oli kylla PISIN paiva ikina! Molemmat kaariydyttiin sataan vaatekerrokseen ja naureskeltiin, etta ollaan niin kodittoman nakoisia. Lopulta kello loi 18 ja paastiin vihdoin matkaan. Ei ole oman sangyn voittanutta!
Ps. Pahoittelut aakkosten puuttumisesta taas kerran seka maisemapainotteisista kuvista. D on ammattivalokuvaaja, mutta ikina ei tule ikuistettua mitaan mielenkiintoista!
Ainoa lomamatka oli paivaa ennen varattu junamatka Edinburghiin ja Hexham:iin. Halusin talla kertaa suunnata enemman pohjoiseen, koska viimevuotinen reissu vei meita pitkin etelarannikkoa. Aikaa kovin pitkaan poissaoloon ei ollut, koska D sai vain torstain ja perjantain vapaaksi.
Englannissa on helppoa matkustaa lemmikin kanssa, koska sen saa tuoda julkisiin kulkuvalineisiin seka useisiin pubeihin ja majoituspaikkoihin mukaan. Ensimmainen jannitysmomentti oli Ellen tunkeminen aamuruuhkaiseen metroon, mutta rauhallinen matkakumppani osoitti taas jannityksemme turhaksi. Ainoa hankaluus oli liukuportaat, jossa ohjeiden mukaan koira pitaisi kantaa. Pikkuprinsessa ei tahan kylla suostu, joten D veti ja mina tyonsin ja johan mentiin ylos ja alas. Junamatka Edinburghiin vie nelisen tuntia ja koira nukkui koko matkan penkkien alla. Useat matkustajat antoivat kovasti kehuja, etteivat ole koskaan nahneet niin hyvin kayttaytyvaa koiraa. Propsit Ellelle!
Edinburgh on kylla kaupunkina todella kiva. Kooltaan se on suhteellisen pieni, joten kaveleminen paikasta toiseen ei tuota mitaan ongelmia (paitsi korkeat maet ja portaat saattavat olla liikaa huonompikuntoisille). Jokapuolella on todella paljon nahtavaa, ihania pikku pubeja ja kahviloita seka tietenkin korkealla kukkulalla seisova Edinburgin linna. Satuttiin paikalle juuri klo 13 maissa, jolloin jokapaivainen tykinlaukaus ammutaan (aina vuodesta 1861). Ainoa huono puoli oli todella kylma ilma!! Kaksi pitkaa paitaa ja takki ei kylla paljon lohdutusta tuonut. D ei edes pakannut pitkaa vaatetta mukaan, joten pakko oli tehda pikapiipahdus Primark:iin.
Parin yon jalkeen oli aika suunnata pieneen Hexham:in kaupunkiin, joka valikoitui mukaan vain koska Dn aiti on sielta kotoisin. Nahtavaa ei ihan hurjasti ollut, mutta oikein sieva ja vanha kaupunki se oli. Tarkoituksena oli tavata Dn perhetuttuja nopeasti kahvin merkeissa, mutta ystavallisia kun olivat, niin paadyttiin sitten viettamaan koko paiva heidan kanssaan. Ehka hienoin reissu oli ajomatka n.2000 vuotta vanhalle muurille, jonka Roomalaiset rakensivat pitamaan Skotit poissa. Muuri on paikoin todella hyvin sailynyt ja se kiemurtelee pitkin Englannin maaseutua. Kiivettiin korkealle kukkulalle ja vaelleltiin pitkin ylamaita lampaiden ja lehmien seassa. Ellekin paasi kokeilemaan taitojaan lammaskoirana, joka siis ei todellakaan ole suositeltua toimintaa.... Reissun jalkeen perinteisesti pubiin ja illalla syotiin aivan superhyvaa Intialaista.
Kun oltiin vietetty yo meidan perinteisessa (nuhjuisessa) B&B:ssa oli aika suunnitella kotiinlahtoa. Alunperin oli tarkoitus kierrella paivalla Hexham:issa, tavata sukulaiset viela nopeasti ja suunnata Newcastle:in (jossa siis vaihdetaan junaa) ja matkata kotiin iltajunalla. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat, kun Hexham oli jo nahty ja sukulainen sairaana. Suunnattiin Newcastle:iin, mutta ilma oli aivan karmea ja molemmat dagen efter oloissaan. D yritti vaihtaa lippumme aikaisempaan junaan, mutta koska varattiin alkuperainen lippu tarjoushintaan oli vaihtoehtomme joko maksaa 140 puntaa lisaa tai odottaa. Istuttiin sitten juna-asemalla 5 tuntia, joka oli kylla PISIN paiva ikina! Molemmat kaariydyttiin sataan vaatekerrokseen ja naureskeltiin, etta ollaan niin kodittoman nakoisia. Lopulta kello loi 18 ja paastiin vihdoin matkaan. Ei ole oman sangyn voittanutta!
Ps. Pahoittelut aakkosten puuttumisesta taas kerran seka maisemapainotteisista kuvista. D on ammattivalokuvaaja, mutta ikina ei tule ikuistettua mitaan mielenkiintoista!
Tuesday, 24 June 2014
Hiljaisuutta
Istuttiin Ellen kanssa puunjuurakolla ja katseltiin puiden latvoissa hyppiviä oravia. Pala omaa rauhaa kiireisen miljoonakaupungin keskellä...
 |
Monday, 23 June 2014
Home sweet Home
Hei te ihanaiset kymmenen, jotka olette jaksaneet seurata blogini etanamaista paivitystahtia! Takanapain on muutto uuteen kotiin, joka ei taas ihan kommelluksitta sujunut. Asunto itsessaan on aivan mahtava. Kyllahan sen huomaa, etta vuokranantajana on perivanha Englantilaispariskunta (lue, vihrea kokolattiamatto ja paikoin hieman rapiseva maali), mutta verrattuna meidan vanhaan huvilaan, on tilaa super paljon enemman. Viettelen tassa toista lomaviikkoani meidan ihanalla takapihalla auringosta nauttien. Lontoossa ei tosiaan tullut rakeita taivaan taydelta ja olin itseasiassa ihan tyytyvainen paatokseeni jaada Juhannukseksi kotiin. Grillattiin, pidettiin kokko (D siis poltti pahvilaatikoita grillissa), kaytiin Borough market'illa kiertelemassa ja ostamassa lisaa herkkuja ja taas grillattiin. Oli lammin!
Muutto tosiaan sujui melko mukavasti, kun Dn kaveri ajoi pakunsa kanssa pari kertaa edestakaisin. Olin ihan intopiukeana, kun sain taas etsia kupeille ja kalsareille taas omat kolonsa. Viela pitaa hankkia muutama juttu lisaa ja sisustaa vierashuone. Nyt lupaan, etta kaikki Suomivieraat saavat nauttia omasta rauhasta eika vessaan tarvitse oisin hiipia meidan makkarin lapi! Vihdoin meilla toimii telkkari ja nettikin jopa. Kylma hiki meinasi puskea pintaan, kun uudenkarhea 40" TV ei suostunut nayttamaan kuin paria kanavaa. D taisteli asiakaspalvelun kanssa ja meille luvattiin jo uusi tilalle, kunnes paateltiin etta signaalin on vain oltava aarettoman surkea. Edes uudet antennikaapelit ja kaiken maailman boosterit eivat lohdutusta tuoneet, joten paatettiin hommata kaapelitv. Ai miksi? Ajateltiin, ettei se ukko varmana lahde ennenkuin jokaikinen kanava toimii. Nyt olen ollut liimattuna TVn aareen katsellen ikivanhoja Frendeja, joita en itseasiassa ole nahnyt pariin vuoteen. Lisaksi molempien pitkaaikainen haave makkariTV:sta toteutui kertaheittolla! Ai ettien etta, mita luksusta.... Netinkin kanssa kaytiin omat taistelut, kun verkkoa ei ollut ensimmaiseen kolmeen viikkoon. Mikaan ei tassa maassa suju nopeasti ja kivuttomasti, vaan vastuuta pompotellaan firmasta toiseen ja taas odotellaan.
Hoodit on ihan mukavat, mutta hyvin erilaiset tietenkin. Entisessa paikassa (joka on siis vain 5 minuutin ajomatkan paassa), oli suuri puisto ja miljoonatalot vieressa, kun taas taalla miljoona eri kulttuuria sekoittuu yhteen, luoden mielenkiintoisen varikkaan kaupunginosan. Ei ole paivaa, ettetko nakisi 8 poliisia ja ambulanssin aamulenkilla, sedan juomassa kaljaa kymmenelta aamulla puistonpenkilla kun sen kaveri jo sammui nurmikolle tai itselleen juttelevan kulkijan. Seutu on ehdottomasti karumpaa, mutta toisaalta kulman takana on toinen toistaan hienompia pubeja, lukemattomia kauppoja (D jo kutsuu mua crazy bag lady'ksi, kun kannan toinen toistaan isompia kasseja kotiin hiki paassa), joista tarkeimpina tietenkin PRIMARK ja NEW LOOK(!!!!). Meidan kadun paasta lahtee busseja ihan joka suuntaan, juna-asema on parin minuutin ja metrolinja kymmenen minuutin matkan paassa. Joten ei huono ollenkaan. Tietenkin sopeutumista muutto taas vaati, mutta nyt tuntuu jo kodilta.
Muutto tosiaan sujui melko mukavasti, kun Dn kaveri ajoi pakunsa kanssa pari kertaa edestakaisin. Olin ihan intopiukeana, kun sain taas etsia kupeille ja kalsareille taas omat kolonsa. Viela pitaa hankkia muutama juttu lisaa ja sisustaa vierashuone. Nyt lupaan, etta kaikki Suomivieraat saavat nauttia omasta rauhasta eika vessaan tarvitse oisin hiipia meidan makkarin lapi! Vihdoin meilla toimii telkkari ja nettikin jopa. Kylma hiki meinasi puskea pintaan, kun uudenkarhea 40" TV ei suostunut nayttamaan kuin paria kanavaa. D taisteli asiakaspalvelun kanssa ja meille luvattiin jo uusi tilalle, kunnes paateltiin etta signaalin on vain oltava aarettoman surkea. Edes uudet antennikaapelit ja kaiken maailman boosterit eivat lohdutusta tuoneet, joten paatettiin hommata kaapelitv. Ai miksi? Ajateltiin, ettei se ukko varmana lahde ennenkuin jokaikinen kanava toimii. Nyt olen ollut liimattuna TVn aareen katsellen ikivanhoja Frendeja, joita en itseasiassa ole nahnyt pariin vuoteen. Lisaksi molempien pitkaaikainen haave makkariTV:sta toteutui kertaheittolla! Ai ettien etta, mita luksusta.... Netinkin kanssa kaytiin omat taistelut, kun verkkoa ei ollut ensimmaiseen kolmeen viikkoon. Mikaan ei tassa maassa suju nopeasti ja kivuttomasti, vaan vastuuta pompotellaan firmasta toiseen ja taas odotellaan.
Hoodit on ihan mukavat, mutta hyvin erilaiset tietenkin. Entisessa paikassa (joka on siis vain 5 minuutin ajomatkan paassa), oli suuri puisto ja miljoonatalot vieressa, kun taas taalla miljoona eri kulttuuria sekoittuu yhteen, luoden mielenkiintoisen varikkaan kaupunginosan. Ei ole paivaa, ettetko nakisi 8 poliisia ja ambulanssin aamulenkilla, sedan juomassa kaljaa kymmenelta aamulla puistonpenkilla kun sen kaveri jo sammui nurmikolle tai itselleen juttelevan kulkijan. Seutu on ehdottomasti karumpaa, mutta toisaalta kulman takana on toinen toistaan hienompia pubeja, lukemattomia kauppoja (D jo kutsuu mua crazy bag lady'ksi, kun kannan toinen toistaan isompia kasseja kotiin hiki paassa), joista tarkeimpina tietenkin PRIMARK ja NEW LOOK(!!!!). Meidan kadun paasta lahtee busseja ihan joka suuntaan, juna-asema on parin minuutin ja metrolinja kymmenen minuutin matkan paassa. Joten ei huono ollenkaan. Tietenkin sopeutumista muutto taas vaati, mutta nyt tuntuu jo kodilta.
Ollaan suunnittelemassa taas toista "Junamatkaa ympari Englannin koira kainalossa" reissua. Nyt suuntana on Skotlanti ja pohjois Englanti. Harmi vaan, ettei D saa kunnolla lomaa, mutta pitka viikonloppu ja 4 tuntia raiteilla odottaa! Ja tietenkin Heinakuinen formula1 matka Saksaan ja loppukesasta viela Suomeen katsastamaan haapaikkoja. Onneksemme alustava varaus yhteen kohteeseen on viela voimassa, joten toivo ei ole kokonaan menetetty! Kuka lahtee haapukukaupoille??
Subscribe to:
Posts (Atom)