Paluu

Blogini koki kriisin ja halusi piiloutua. Se otti liikaa mallia muiden tekemisistä ja koki, ettei ole tarpeeksi hyvä ja kiinnostava. Blogini oli siis saatava levätä, jotta se voisi syntyä uudestaan ja tehdä juuri sitä mitä se haluaa. Blogini on pakopaikka, jossa saa vuodattaa tunteitaan ja jakaa kokemuksiaan. Blogiani ei kiinnosta onko sillä 1 vai 1000 lukijaa, koska se toimii ikäänkuin julkisena päiväkirjanani. Nyt on taas sanottavaa ja kirjoittaminen tuntuu hyvältä.

Olen asunut Lontoossa nyt parisen vuotta. Tammikuussa 2013 maahan saapui innostunut, ehkä jopa hieman naiivi pikkukaupungin kasvatti, jonka unelmilla ei ollut rajaa. Oli rahaa, oli kiva ammatti, oli motivaatiota, uusi rakkaus ja korkea itsetunto. Eteenpäin painettiin kuin höyryjuna ja ajateltiin, että tässä eletään nyt unelmaa. Mikä voikaan olla parempaa kuin asua LONTOOSSA! Käydään katsomassa maisemia The Shard'in huipulta, syödään kaikkea sitä mitä ei Kotkassa saanut, nautitaan suurkaupungin vilinästä, istutaan metrossa kuin maailmanomistaja ja juostaan kaduilla hitaampien ohi.
Tulihan se arki sieltä sitten vastaan, ihan niinkuin kaikkialla muuallakin. Asunnot osoittautuivat kylmiksi ja kosteiksi, joissa musta home yrittää ottaa valtaa. Työmaailmassa huomasin olevani lähinnä lähihoitajaopiskelija kuin sairaanhoitaja, jonka taidot uhkaavat ruostua ja unohtua. Turistina tapaamani ihmiset paljastuivatkin vihaisiksi ja kiireisesti työläisiksi, jotka hienoissa puvuissaan ja terveillä jaloillaan vievät istumapaikat metroista raskaana olevilta ja vanhoilta. He puskevat, kiroilevat, haukkuvat ja lyövät, eivätkä välitä. He huomaavat rullaportaiden päässä kuolleen miehen, mutta hyppivät yli koska juna joka kulkee kahden minuutin välein on lähtemässä raiteilta. Yli kahdeksaan miljoonaan ihmiseen mahtuu niin hyviä kuin huonojakin, mutta itse tunnuin näkeväni vain ne joita ei kiinnosta. Kyynisyys meinasi iskeä omaankin nahkaan. Lontoo alkoi näyttää karuja puoliaan, jossa ei heikot pärjää.

Jo alkukeväästä iski ajatus, että on pakko tehdä jotakin uutta. Sairaanhoitajuus Englannissa on hyvin erilaista, kuin mihin Suomessa totuin. Yhtäkkiä ollaankin byrokratia viidakossa, jossa oikeudella uhkailu onkin ihan jokapäiväistä. Huomasin saavani paniikkikohtauksia matkalla töihin. Sairaslomaa ei voinut ottaa, koska pomon uhkailu sai niskakarvat pystyyn. Oli pakko puskea läpi, mutta minuutistakaan en enää nauttinut.

Kuukaudet mietin ja kypsyttelin päässäni vaihtoehtoa, jossa sairaanhoitajuus jäisi taka-alalle ja istuisinkin täyden uuden koulun penkillä. Huomasin nimittäin olevani kateellinen ihmisille, jotka eivät tee hoitotyötä. Arvostan sairaanhoitajien rankkaa ammattia kuuhun ja takaisin, mutta huomasin että se maailma ei välttämättä olekaan minulle. Valtava vastuu alkoikin pelottamaan ja jokaisen työpäivän päätteeksi mietin että mitä nyt tuli unohdettua tai tehtyä, josta joudun tilille kun seuraavan kerran laitan työvaatteet päälleni.
Samaan syssyyn aloin harkitsemaan vaihtoehtoa, jossa ostaisinkin vain menolipun takaisin kotimaahan. Koska Lontoo ei tuntunutkaan enää mieleiseltä, en kokenut tarvetta edes yrittää. En koe, että paluumuutto tulisi olemaan huono asia. Aikansa kutakin, ja nyt tuntuu että tuo aika on menossa umpeen. Onnekseni en ollut ajatusteni kanssa yksin. D ei nauti työstään ja hänkin kokee, että Lontoo on tullut nähtyä. Hänen suuri kaveripiiri alkoikin saamaan lapsia ja keskittymään kotielämään, johon ei pubi-illat ja matkustelu kuulukaan. Pariin otteeseen yritettiin järjestää illanistuijaisia, mutta vieraslista jäikin niin tyngäksi että oli parempi syödä pitsaa ihan kahdestaan.

Pitkien keskustelujen jälkeen hain kuin hainkin täysin uuteen kouluun. Kouluun joka sijaitsee Tampereella. Muutama viikko sitten kävin siellä haastattelussa ja hyväksymiskirje tupsahti postiluukusta pari päivää myöhemmin. Ensi vuoden loppupuolella minun olisi tarkoitus valmistua meikkaaja-maskeerajaksi, joka on erikoistunut tehosteisiin ja teatterimaskeeraukseen. Pakko myöntää, että tuo tammikuun 2013 intoa oleva ihminen nostaa taas päätään. Nyt ollaan taas motivoituneita ja koko maailma tuntuu olevan avoin. D on hyväksymiseni jälkeen alkanut lyömään jarrua, enkä kyllä häntä tästä moiti, koska muutto tapahtuisi jo viimeistään helmikuun alussa. Hän kyllä kävi muutaman kuukauden mittaisen Suomen kielen kurssin, mutta ei siinä ajassa paljon muuta opi kuin sanomaan hyvää päivää. Dllä on vielä 6 kuukautta kurssia lisää maksettuna, vuokra-asunnossa on vuoden sopimus eikä säästöjä ole kertynyt ihan huimia määriä. Takaraivossa puhuu se järjen ääni, joka sanoo ettei helppoa tule olemaan ja ehkä olisi vain parempi jäädä. Itse kuitenkin aina elän sydämen äänen mukaan, joka sanoo toisin. Minulla on tunne, että pakko on mennä ja tehdä. Tulevaisuus on varsin epävarma varsinkin taloudelliselta kannalta, mutta en voi vastustaa tätä tunnetta. Tiedän että ajatukset toimivasta yrityksestä voivat kaatua, D masentuu ja haluaa muuttaa takaisin parin kuukauden jälkeen tai Suomi ei näytäkään niin ruusuiselta kuin se muistoissani on. Mutta eihän kukaan voi tulevaisuutta ennustaa. Voihan kaikki mennä todella hyvinkin. Sitä ei vain tiedä, jos ei kokeile.