Koti

Blogia on vaikea kirjoittaa, kun ei ole mitään sanottavaa. Vaikka asuu miljoonakaupungissa, jossa aina sattuu ja tapahtuu on elämä silti ihan tavallista. Samalla tavalla ostetaan kaupasta maitoa ja leipää. Samalla tavalla viedään koira aamulla lenkille. Samalla tavalla imuroidaan ja yritetään pestä loputonta pyykkivuorta. Samalla tavalla tehdään töitä ja odotetaan palkkapäivää.

Lontooseen muutostani on jo viisi kuukautta. Se kuulostaa hirveän lyhyeltä ajalta, mutta minulle se on saavutus. Koti-ikävää ei ole helppo selättää, eikä se ole vieläkään kokonaan poissa. Juhannuksena teki mieli poistaa Facebook puhelimesta, koska jatkuvat kuvat auringosta, grillailusta ja onnellisista ihmisistä nostivat palan kurkkuun. Itse tein töitä, eikä kukaan ymmärtänyt mitä ikävöin. Eilen sitten kurkin ympärilleni, kun katkoin koivusta oksia ja juoksin kotiin hymy korvissa. Grillissä paistui makkaroita, burgereita ja lampaan kyljyksiä. Pöydän ympärillä oli nauravia ihmisiä ja siideri oli kylmää. Erilainen "Juhannus", joka kyllä lievitti mielipahaa.

Ihminen voi muuttaa pois kotoa, mutta koti ei muuta pois ihmisestä. Suomen reissulta kannettiin Lontooseen muovikassillinen karkkia, hapankorppuja, maksapasteijaa, Hesburgerin majoneesia, karjalanpiirakoita ja Lauantaimakkaraa (Ellen herkkua). Vaikka maistelisit kuinka ihania herkkuja ympäri maailmaa, takaan että kotikulmien makuja tulee ikävä jossakin vaiheessa. Kuulostaa kliseiseltä kun pyydän tuomaan Suomi- herkkuja, mutta ei se suklaa ja maito maistu yhtään samalta vaikka siihen onkin tottunut.

Muuttaako kaupunki sitten ihmistä? Harvoin seison liukuportaissa, hermostun kun metroa saa odottaa 3 minuuttia tai ihmismassa tukkii tien. En seiso punaisissa valoissa, vaan loikin bussin edestä. Lontoolla on kiire ja niin on minullakin. Mihin meni se ihminen, jonka mielestä on ihan normaalia odottaa bussia tunti tai seisoa valoissa vaikka kadut ammottavat tyhjyyttään?
Tai se ihminen, joka laittoi kukkamekon kauppaan ja häpesi valintaansa heti astuessaan sisään? Ihmiset katsoivat että mikä toikin on olevansa ja siksi oli parempi tyytyä tuulipukuun ja nuhjuiseen huppariin. Lontoossa ei kukaan välitä ja siksi vaatekaappin on alkanut ilmestymään vaatekappaleita, joita oikeasti uskaltaa käyttää. Yhtäkkiä onkin ihana yhdistää, leikkiä väreillä ja laittautua. Tosin se sama tuulipuku ja nuhjuinen huppari tuntuu ihan yhtä kotoiselta kuin ennenkin.

Mistä tämä postaus sitten kertoi? Rönsyilevää puhetta kodista ja kodista. Kotka näytti hirveän pieneltä ja hiljaiselta. Lontoo näyttää isolta ja kiireiseltä. Molemmista kaupungeista saan energiaa ja intoa, mutta vain toinen voi tarjota yhtä ja toinen toista. En koskaan halua kuulostaa tai muuttua ihmiseksi, joka ei voi koskaan kuvitella asuvansa maalla ja käyttävänsä ulkohuussia, kun korkkarit pilaantuu. Ihan sama ihminen täällä asuu kuin Suomessakin. Saatan tosin tähyillä taivaalle ja odottaa laskeutuvia lentokoneita tai kävellä R-kioskille puoliltaöin ostamaan viinipulloa. Kyllä koteja voi olla enemmänkin kuin yksi ja molemmilla on aina erityinen paikka sydämessäni. Suomella tosin isompi pala. Juhannusta ja karjalanpiirakoita ei vain voita mikään.