Koti

Blogia on vaikea kirjoittaa, kun ei ole mitään sanottavaa. Vaikka asuu miljoonakaupungissa, jossa aina sattuu ja tapahtuu on elämä silti ihan tavallista. Samalla tavalla ostetaan kaupasta maitoa ja leipää. Samalla tavalla viedään koira aamulla lenkille. Samalla tavalla imuroidaan ja yritetään pestä loputonta pyykkivuorta. Samalla tavalla tehdään töitä ja odotetaan palkkapäivää.

Lontooseen muutostani on jo viisi kuukautta. Se kuulostaa hirveän lyhyeltä ajalta, mutta minulle se on saavutus. Koti-ikävää ei ole helppo selättää, eikä se ole vieläkään kokonaan poissa. Juhannuksena teki mieli poistaa Facebook puhelimesta, koska jatkuvat kuvat auringosta, grillailusta ja onnellisista ihmisistä nostivat palan kurkkuun. Itse tein töitä, eikä kukaan ymmärtänyt mitä ikävöin. Eilen sitten kurkin ympärilleni, kun katkoin koivusta oksia ja juoksin kotiin hymy korvissa. Grillissä paistui makkaroita, burgereita ja lampaan kyljyksiä. Pöydän ympärillä oli nauravia ihmisiä ja siideri oli kylmää. Erilainen "Juhannus", joka kyllä lievitti mielipahaa.

Ihminen voi muuttaa pois kotoa, mutta koti ei muuta pois ihmisestä. Suomen reissulta kannettiin Lontooseen muovikassillinen karkkia, hapankorppuja, maksapasteijaa, Hesburgerin majoneesia, karjalanpiirakoita ja Lauantaimakkaraa (Ellen herkkua). Vaikka maistelisit kuinka ihania herkkuja ympäri maailmaa, takaan että kotikulmien makuja tulee ikävä jossakin vaiheessa. Kuulostaa kliseiseltä kun pyydän tuomaan Suomi- herkkuja, mutta ei se suklaa ja maito maistu yhtään samalta vaikka siihen onkin tottunut.

Muuttaako kaupunki sitten ihmistä? Harvoin seison liukuportaissa, hermostun kun metroa saa odottaa 3 minuuttia tai ihmismassa tukkii tien. En seiso punaisissa valoissa, vaan loikin bussin edestä. Lontoolla on kiire ja niin on minullakin. Mihin meni se ihminen, jonka mielestä on ihan normaalia odottaa bussia tunti tai seisoa valoissa vaikka kadut ammottavat tyhjyyttään?
Tai se ihminen, joka laittoi kukkamekon kauppaan ja häpesi valintaansa heti astuessaan sisään? Ihmiset katsoivat että mikä toikin on olevansa ja siksi oli parempi tyytyä tuulipukuun ja nuhjuiseen huppariin. Lontoossa ei kukaan välitä ja siksi vaatekaappin on alkanut ilmestymään vaatekappaleita, joita oikeasti uskaltaa käyttää. Yhtäkkiä onkin ihana yhdistää, leikkiä väreillä ja laittautua. Tosin se sama tuulipuku ja nuhjuinen huppari tuntuu ihan yhtä kotoiselta kuin ennenkin.

Mistä tämä postaus sitten kertoi? Rönsyilevää puhetta kodista ja kodista. Kotka näytti hirveän pieneltä ja hiljaiselta. Lontoo näyttää isolta ja kiireiseltä. Molemmista kaupungeista saan energiaa ja intoa, mutta vain toinen voi tarjota yhtä ja toinen toista. En koskaan halua kuulostaa tai muuttua ihmiseksi, joka ei voi koskaan kuvitella asuvansa maalla ja käyttävänsä ulkohuussia, kun korkkarit pilaantuu. Ihan sama ihminen täällä asuu kuin Suomessakin. Saatan tosin tähyillä taivaalle ja odottaa laskeutuvia lentokoneita tai kävellä R-kioskille puoliltaöin ostamaan viinipulloa. Kyllä koteja voi olla enemmänkin kuin yksi ja molemmilla on aina erityinen paikka sydämessäni. Suomella tosin isompi pala. Juhannusta ja karjalanpiirakoita ei vain voita mikään.

Kielimuuri

Sanotaan että ihmisellä on joko kieli- tai matikkapää. Jälkimmäisellä ei minua selvästikään ole siunattu, joten siksi kai kielten opiskelu ei ole koskaan ollut minulle ongelma (paitsi Saksa, joka kolmantena vuonna osottautui helvetin kieleksi). Vieläkin muistan muutamia lauseita, joita ala-asteen Englannin oppikirjoissa seikkaileva Nobody- papukaija huuteli. Jälkikäteen ajateltuna nautin Englannin tunneista, koska jotenkin se kieli klikkasi (tosin silloin ajatukset saattoivat olla erilaiset). Ruotsin opiskelustakin salaa tykkäsin, mutta teiniangstissa oli pakko kapinoida vastaan.

Ennen Dn tapaamista, Englannin puhuminen oli rajoittunut lähinnä oppikirjojen valmiiksi laadittuihin keskusteluaiheisiin. Oli haasteellista aloittaa puhuminen ja kirjoittaminen vapaasti, varsinkin kun halusin tehdä sen täydellisesti ja epäonnistumiset puolitutun ihmisen edessä nolottivat. Mutta D ei koskaan välittänyt virheistäni ja siksi varmuuteni ja kielitaitoni nousivat kohisten. Ja nykyään kun puhun enemmän Englantia kuin Suomea, ei ole varaa tai aikaa miettiä kielioppia tai että käytänkö nyt aiheeseen sopivaa sana (Paitsi Ellelle lässytän lenkillä Suomea, että köpö köpö mummokoira ja ihmiset katsovat ihmeissään). Eikä muut kuin vanhat ihmiset paljoakaan välitä onko kielioppi ja sanajärjestys kunnossa. Sanat pystyy aina kiertämään tai sitten leikitään arvausleikkiä.

Tietenkin on tilanteita, joissa kielimuuri nousee väliin. Töissä lähes kaikki työkaverit ovat Afrikasta tai Aasiasta, potilaat puhuvat vahvalla murteella tai meluisassa pubissa baarimikko saa esittää kysymyksen 5 kertaa ennenkuin tajuan mistä on kyse. Ajoittain D joutuu selittämään vitsin ja hauskuus kärsii tai jätän kertomatta jotain, koska en jaksa hakea sanoja. Ennen en kehdannut sanoa jos en ymmärtänyt, joten tyydyin vain hymyilemään tai nauramaan mukana jos toinen nauroi. Muutaman kerran jälkeen D oppi tunnistamaan tyhjän katseen ja väkinäisen naurun, joten teeskentelyn oli loputtava. Ja hölmöähän se on esittää ja olla vastaamatta kun voisi vain rohkeasti pyytää toistamaan. Enemmän arvostetaan sitä, että ihmiset yrittävät puhua vierasta kieltä kuin ovat hiljaa. Eihän mekään tuomita ihmistä, joka yrittää puhua Suomea.

Suomen kielestä puheenollen, opiskelu ei ole Dn juttu. Ostin sille Suomen oppikirjan joululahjaksi, joka tälläkin hetkellä kerää sivuilleen enemmän pölyä kuin lukukertoja. Suunnittelin että laitan post it- lappuja joka huonekaluun, jossa on Suomeksi sen nimi, mutta en ole varma onko "tuoli" tai "matto" niitä tärkeimpiä sanoja oppia. Mutta osaa D jopa 10 sanaa tähän mennessä, joista tärkeimpinä tietenkin: 1) yksi 2) kalja 3) kiitos.

Kerran opetin Dlle sanan "päivä" ja "päivää" eron ja puolen tunnin kuluttua päätin testata mitä jäi mieleen:
K: Päivää
D: ???
K: "Toistaa saman ja ojentaa käden"
D: Aaah, shaking hands!!
K: ...........

Eihän sille minkään voi, kun mieli on kuin teflonia eikä siihen vain tartu mikään. Eikä mulla ole taitoa tai pitkäpinnaisuutta opettaa, joten pakko kai tottua siihen että kielimuuri on ja pysyy. Ja kyllä sitä itsekin tulee tehtyä hulluja virheitä:

Kadulla kävelee tyttö TODELLA pienissä shorteissa.
K: "Look at that! You can almost see her cheeckbutts!"
D: .........
K: "I mean buttcheecks...."

Mutta tuleepahan seuraavat päivät taas väännettyä Englantia oikein urakalla, kun Dn paras Aussikaveri tulee tyttöystävänsä kanssa meille neljäksi päiväksi. Takapihalla on kesäkalusteet ja uudenuutukainen grilli, joka korkataan illalla. Ihana kesä!

Little trip to Belgium

25.12 joululahjapaketista kuoriutui konserttiliput Lana Del Rey:n keikalle. Lontoon konsertti oli jo loppuunmyyty, joten matka suuntautui Brysseliin. Viisi kuukautta myöhemmin oli aika lunastaa lahja!

Lontoosta on todella helppoa suunnata Belgiaan tai Ranskaan Eurostar-junalla. Matka kestää parisen tuntia King's Cross:ilta ja hinnat pyörivät n.£100 tuntumassa menopaluu. Ja kun ostaa liput mihin tahansa asemalle Belgiassa tai Ranskassa, voi samalla lipulla kulkea vielä seuraavan 24h sisään toiseen kaupunkiin!

Brysselissä vietettiin yksi yö ja saavuttiin sinne puolenpäivän maissa. Katsottiin kartasta, että hotelli sijaitsee parin kilometrin päässä juna-asemalta ja koska meillä oli vielä pari tuntia aikaa, päätettiin kävellä sinne. VIRHE! Brysseli on hirveän mäkinen kaupunki ja tuntui että menit mihin tahansa, aina oli vastassa kilometrin pituinen ylämäki. Hyvää treeniä, mutta todella hidasta ja uuvuttavaa!
D valitsi hotellin keskustan laitamilta, koska se oli lähimpänä konserttipaikkaa. Keskustaan kuljettiin ratikalla, joka kulki osittain maan alla. Arkkitehtuuri oli todella kaunista ja vohvelit hyviä! Pissaava poika jäi tällä kertaa näkemättä, kun illalla piti jo suunnata keikalle.

Illalla oli siis aika suunnata konserttipaikalle. Pakko oli taas kävellä valtavia ylämäkiä, kun julkisen liikenteen reitteihin ei ollut aikaa perehtyä. (Kotimatka oli ehkä hauskin ikinä, kun elekielellä tilattiin kebabit, join kaljaa ja jopa tykkäsin siitä ja hotellihuoneessa tuijotettiin Wolfman-elokuvaa). 

Konserttihallilla jouduttiin harmiksemme istumaan piippuhyllyllä, koska paikkoja ei oltu ennalta määrätty ja kovimmat fanit olivat jo vallanneet parhaimmat paikat. Lana esiintyi tunnin verran ja esitti kaikki parhaimmat hitit. Born to die:n aikana nousi kyyneleet silmiin ja iho oli kauttaaltaan kananlihalla. Aivan mahtava tunnelma!! Ajoittain Lana kuitenkin keskittyi enemmän eturivin viihdyttämiseen kuin laulamiseen ja keikkakin loppui siihen, kun hän antoi nimikirjoituksia ja otti yhteiskuvia fanien kanssa. Kymmenen minuutin jälkeen loppui kiinnostus ja monien muiden ohella suunnattiin ulos. 

Seuraavana aamuna oli aika ottaa juna alle ja suunnata Bruggen kaupunkiin. D on käynyt siellä pari vuotta sitten ja lempielokuvakin on "In Brugges", joten odotukset oli korkealla. Tunnin kestäneen matkan jälkeen vastassa olikin valtavan kaunis ja hyvin säilynyt keskiaikainen kaupunki. Katseltavaa riitti joka puolella, ravintoloita, kahviloita, pubeja ja ihania pikkuputiikkeja oli vieri vieressä ja hevosvaunut kiertelivät pitkin mukulakivikatuja. Turisteille suunnattu paikkahan se oli, mutta ihmiset olivat ystävällisiä ja hintataso oli kohtuullinen. Suosittelen oikein lämpimästi! 

Sisällä on malja, jossa uskotaan olevan Kristuksen verta. Uskokoot ken tahtoo. 

Kellotorni, johon kiivettiin 366 askelta.

Belgiassa on satoja erilaisia olutlaatuja ja merkkejä, joista varmasti jokainen löytää mieleisensä. Itse vannoutuneena oluen inhoajana oli pakko alkaa maistelemaan, koska siideriä kysyessäni sain vastaani vähintäänkin kummastuneita katseita. 

Ja kunnollahan sitten maisteltiinkin!

Kaikenkaikkiin ihana ja rentouttava reissu! Arkeen on taas haettu uutta puhtia ja huomenna taas jaksaa painaa. Onneksi puolet työajasta on varattu Cardiac- kurssiin, jonka suoritan kesä-heinäkuun aikana. 9-17 opiskelupäivät, jolloin saa vain istua. Kelpaa! 

Ja ensi viikolla Suomeen!!!