Kielimuuri

Sanotaan että ihmisellä on joko kieli- tai matikkapää. Jälkimmäisellä ei minua selvästikään ole siunattu, joten siksi kai kielten opiskelu ei ole koskaan ollut minulle ongelma (paitsi Saksa, joka kolmantena vuonna osottautui helvetin kieleksi). Vieläkin muistan muutamia lauseita, joita ala-asteen Englannin oppikirjoissa seikkaileva Nobody- papukaija huuteli. Jälkikäteen ajateltuna nautin Englannin tunneista, koska jotenkin se kieli klikkasi (tosin silloin ajatukset saattoivat olla erilaiset). Ruotsin opiskelustakin salaa tykkäsin, mutta teiniangstissa oli pakko kapinoida vastaan.

Ennen Dn tapaamista, Englannin puhuminen oli rajoittunut lähinnä oppikirjojen valmiiksi laadittuihin keskusteluaiheisiin. Oli haasteellista aloittaa puhuminen ja kirjoittaminen vapaasti, varsinkin kun halusin tehdä sen täydellisesti ja epäonnistumiset puolitutun ihmisen edessä nolottivat. Mutta D ei koskaan välittänyt virheistäni ja siksi varmuuteni ja kielitaitoni nousivat kohisten. Ja nykyään kun puhun enemmän Englantia kuin Suomea, ei ole varaa tai aikaa miettiä kielioppia tai että käytänkö nyt aiheeseen sopivaa sana (Paitsi Ellelle lässytän lenkillä Suomea, että köpö köpö mummokoira ja ihmiset katsovat ihmeissään). Eikä muut kuin vanhat ihmiset paljoakaan välitä onko kielioppi ja sanajärjestys kunnossa. Sanat pystyy aina kiertämään tai sitten leikitään arvausleikkiä.

Tietenkin on tilanteita, joissa kielimuuri nousee väliin. Töissä lähes kaikki työkaverit ovat Afrikasta tai Aasiasta, potilaat puhuvat vahvalla murteella tai meluisassa pubissa baarimikko saa esittää kysymyksen 5 kertaa ennenkuin tajuan mistä on kyse. Ajoittain D joutuu selittämään vitsin ja hauskuus kärsii tai jätän kertomatta jotain, koska en jaksa hakea sanoja. Ennen en kehdannut sanoa jos en ymmärtänyt, joten tyydyin vain hymyilemään tai nauramaan mukana jos toinen nauroi. Muutaman kerran jälkeen D oppi tunnistamaan tyhjän katseen ja väkinäisen naurun, joten teeskentelyn oli loputtava. Ja hölmöähän se on esittää ja olla vastaamatta kun voisi vain rohkeasti pyytää toistamaan. Enemmän arvostetaan sitä, että ihmiset yrittävät puhua vierasta kieltä kuin ovat hiljaa. Eihän mekään tuomita ihmistä, joka yrittää puhua Suomea.

Suomen kielestä puheenollen, opiskelu ei ole Dn juttu. Ostin sille Suomen oppikirjan joululahjaksi, joka tälläkin hetkellä kerää sivuilleen enemmän pölyä kuin lukukertoja. Suunnittelin että laitan post it- lappuja joka huonekaluun, jossa on Suomeksi sen nimi, mutta en ole varma onko "tuoli" tai "matto" niitä tärkeimpiä sanoja oppia. Mutta osaa D jopa 10 sanaa tähän mennessä, joista tärkeimpinä tietenkin: 1) yksi 2) kalja 3) kiitos.

Kerran opetin Dlle sanan "päivä" ja "päivää" eron ja puolen tunnin kuluttua päätin testata mitä jäi mieleen:
K: Päivää
D: ???
K: "Toistaa saman ja ojentaa käden"
D: Aaah, shaking hands!!
K: ...........

Eihän sille minkään voi, kun mieli on kuin teflonia eikä siihen vain tartu mikään. Eikä mulla ole taitoa tai pitkäpinnaisuutta opettaa, joten pakko kai tottua siihen että kielimuuri on ja pysyy. Ja kyllä sitä itsekin tulee tehtyä hulluja virheitä:

Kadulla kävelee tyttö TODELLA pienissä shorteissa.
K: "Look at that! You can almost see her cheeckbutts!"
D: .........
K: "I mean buttcheecks...."

Mutta tuleepahan seuraavat päivät taas väännettyä Englantia oikein urakalla, kun Dn paras Aussikaveri tulee tyttöystävänsä kanssa meille neljäksi päiväksi. Takapihalla on kesäkalusteet ja uudenuutukainen grilli, joka korkataan illalla. Ihana kesä!