Ulkoilmaelämää

Kun haluaa lennättää koiransa Lontoon kokoiseen kaupunkiin, oli ainakin mun ykköstoive että lähellä on oltava puisto. Sanoisinko, että tämä toive täyttyi paremmin kuin ikinä uskalsin toivoa.

72 hehtaaria vehreyttä muutaman sadan metrin päässä kotiovelta.

Liikennettä ei pääse Lontoossa karkuun oikein missään ja junaratakin kulkee Commonin keskeltä, mutta puistossa pystyy silti olemaan suhteellisen rauhassa. Ja ainakin minulle on tosi tärkeää päästä välillä betonihelvetistä pois! Lontoossa on muitakin aivan upeita puistoja, joita ei ole koolla pilattu. Vieressä on vieläkin isompi Clapham Common ja tietenkin lähempänä keskustaa Hyde Park, Regent's Park ja tietenkin Primrose Hill, josta avautuu upeat maisemat yli Lontoon (vain muutaman mainitakseni).

En malta odottaa että puut saa lehdet ja aurinko paistaa!

Elle tietenkin rakastaa vapaana olemista yli kaiken. Kaikki koirat juoksentelevat  nuuskuttelemassa pusikkoja ja leikkimässä muiden kanssa, ilman että se ketään häiritsee. Koko koirakulttuuri on täällä ihan erilainen ja se sopii meille molemmille. Suomessakin voitaisi joskus höllentää hihnaa ja antaa koiran olla koira! 

Päätöntä menoa

"Looks like a giant Corgi! Take her to the Queen!"

Ja pakko myöntää, kyllä ne kevään merkit on jo ilmassa..

Blogi pitää nyt pääsiäistauon ja me Dn kanssa viihdytetään mun vanhempia, jotka tulevat huomenna Lontooseen. (Jälkiuunipaloja ja pätkiksiä, JEEEE!!!) Luvassa on ainakin Borough marketilla herkuttelua ja lounas risteily Thames-joella. Harmi että lämpötila pysyttelee alle viiden asteen, mutta mihis muuallakaan sitä  hakeutuisi lämmittelemään kuin yhteiseen olohuoneeseen...

Nauttikaa luonnosta, se on Suomessa niin valtavan kaunis!

Vaikka ei se täälläkään aina hullumpi ole..

ValiValiValiVali

Ai ettien että kun ottaa taas päähän ihan kaikki!

Sain vakituisen työpaikan London heart hospital:ista noin kuukausi sitten. Sen jälkeen olen toimittanut ja allekirjoittanut erilaisia papereita ja odotellut suositusten läpimenoa. Ensinnäkin toisen suosituksen sain kirjoittaa sitten itse, kun kuulemma oli niin hirveästi hommaa. Kyllä pisti mietityttämämään kyseisen henkilön moraali, mutta saimpahan huippusuositukset kun itse kirjoitti. Nyt, reilu viikko myöhemmin, sain taas sähköpostia HR:ltä. "Sinulla on aukkoja vuosina 2009 ja 2010, jolloin et ole ollut töissä. Täytä tämä lomake, jossa selvennät mitä olet tuona aikana tehnyt". Jos olen valmistunut joulukuussa 2010, ei varmaan tarvitse olla Einstein jotta keksii että mitäköhän kummaa olen tehnyt??!! Teki mieli vastata, että istuin perseelläni ja hain ilmaista rahaa Kelasta, kun ei muutakaan huvittanut tehdä.

Täällä rakastetaan erilaisia lomakkeita ja papereita, eikä mikään tapahdu nopeasti. Jos sanoisin "voin aloittaa ensi viikolla", mut varmaan naurettaisi pihalle. Luulisi että työntekijä tarvittaisiin nopeasti paikalle, mutta mielummin he pyörittelevät papereita toista kuukautta, ennenkuin edes nään minkälaisen työpuvun saan päälleni. Saman pitkän ja piinaavan sodan kävin viime vuonna NMC:n kanssa, jotta sain edes luvan työskennellä tässä maassa. Onneksi se puolivuotinen sota loppui hyvin ja kai tämäkin odottelu lopulta palkitsee.. Mutta oikeasti on ikävä rutiineja ja työntekoa, joka varmasti osaltaan auttaisi sopeutumaan uuteen maahan! Ja inhottavaa on kun en uskalla varata vielä lentoja ukin 80 vuotis päiville huhtikuussa, kun ei tiedä onko viikonloppu töitä vai ei!

Täällä on ihan hiton kylmä. Tiedän että Suomessakin on kevät aika pahasti myöhässä, mutta kun tuulen kanssa ilma tuntuu -7 asteelta, niin ei me kyllä pahasti perässä tulla. Hypin jo ilosta kun helmikuussa näin nurmikon täynnä kukkia, mutta nyt nekin kukat on kuollut kylmyyteen. Kevättakki on nähnyt päivänvaloa tasan kaksi kertaa ja lenkille lähtiessä saa kaivaa muhkeimmat kaulaliinat ja villasukat esiin. Kevät missä olet???

Vihaan että saan painaa kuutta nappulaa pelkästään kirjottaessani ääkkösiä, vihaan meidän lähikauppaa jossa ei koskaan ole sitä mitä tarvitset, vihaan ihmisiä jotka pukevat parhaimmat päällensä kun vievät puudelinsa lähipuistoon, vihaan ettei ihmiset tajua väistää edes puolta metriä jotta mahdut ohi, vihaan meidän kylppäriä jossa on aina kylmä, vihaan "Salkkarit ennakkoon" sivustoa kun ei ne jaksot edes tunnu toimivan, vihaan sitä tv-mainosta jossa kuvataan vauva-aasia ja sanotaan "Tämä aasi elää koko elämänsä tuskassa ja todennöisesti kuolee ennenkuin täyttää 2 vuotta".

Ja tietenkin siellä Ikeassa tuli taistelu, eikä kämppä ole vieläkäkään valmis. 

Murrrrrr.............

How to say 'I love you' in a foreign language?

Oletko koskaan miettinyt, miten vain muutama sana voi muuttaa koko elämäsi suunnan? Pienessä maailmassasi kaikki on suunniteltua, turvallista, tuttua. Tiedät tasan tarkkaan mitä ensi viikolla tähän aikaan tapahtuu ja huomisen ruokatarvikkeet on jo ostettu. Työ on mielekästä, rahaa on tilillä ja tiedät monelta se bussi aina lähtee, jolla ehdit iltavuoroon. Sitten sanot jotain ja kaikki muuttuu.

Suomalaisiskokset istuvat pubissa Paddingtonissa. On huhtikuinen alkuilta, mutta ulkona vieläkin lähemmäs 20 astetta lämmintä. Toinen siskoksista ei halua enää istua sisällä, ja muutaman siiderin rohkaisemana hän päättää tehdä tilaa kahdelle täpötäysiin pöytiin.

"Are these seats taken?"

Siinä ne sanat tuli. Kaksi vuotta sitten istuin sen miehen viereen, joka nyt maksaa puolet laskuista kanssani. On huikeaa ajatella miten kaksi erilaista ihmistä, jotka ovat syntyneet ja asuneet täysin eri puolilla maapalloa, kohtaavat nyt tässä pubissa Lontoossa. En sanoisi että se oli rakkautta ensisilmäyksellä, mutta jokin minussa muuttui. Se suunniteltu, tuttu ja turvallinen alkoikin näyttää harmaalta, tylsältä ja ennalta-arvattavalta. Olisikin kivaa käyttää tilillä lepääviä euroja johonkin muuhun kuin siihen samaan Herra Snellmannin maksamakkaraan tai opetella vaikka uusi bussiaikataulu.
22 kuukautta myöhemmin tuijotan tuota ihmistä meidän uuden kodin sohvalla ja kaikki on muuttunut. Tuohon aikaan liittyy valtavaa myllerrystä, enkä halua sitä sen tarkemmin tuoda esille. Mutta tiedätkö sen tunteen, kun sydän särkyy? Sen tunteen kun joku kuristaisi ja seisoisi rintakehäsi päällä samanaikaisesti? Koin itse ja annoin muiden ihmisten kokea sen saman tunteen liian monta kertaa. Mutta tiedätkö myös sen tunteen, kun joku on päässyt ihosi alle? Jokainen vartalosi solu huutaa, että juokse nyt ja kovaa, mutta jokin pitää sinua paikoillaan. Ne kasvot palaavat mieleesi milloin missäkin. Radiossa soitetaan hänen lempikappale. Heräät yöllä kun puristat kättäsi nyrkkiin, koska juuri tunsit hänen kätensä sinun kädessäsi.

Kaukosuhde on kaikkea muuta kuin helppoa. Skype puhelut kestivät helposti neljästä viiteen tuntiin, puhelinlaskut olivat yhtäkkiä kolme kertaa kalliimmat kuin normaalisti ja kaikki vapaa-aika hurahtikin läppärin  äärellä. Kuulit ja näit sen ihmisen, mutta koskettaminen oli mahdotonta. Molemmat valittelivat ikävää tuon tuosta ja stressi painoi. Skype pätki, toinen oli viettämässä iltaa ja toinen vahtasi puhelinta, että milloin se nyt vastaa ja mitä se nyt tekee. Ajattelit jo, että suhde on pakko lopettaa jos tilanne ei muutu. Ja ennenkuin huomasitkaan, löysit taas itsesi lentokentältä itkemästä.
Tilanne vaati uskomatonta määrää rohkeutta, kärsivällisyyttä ja tahdonvoimaa. Mutta pieni ääni sisälläsi huusi "Et perhana anna periksi!"

Enkä muuten antanut.





Hulluinahan meitä pidettiin kun yhteen muutettiin. Pisin aika mitä oltiin vietetty yhdessä siihen mennessä oli 2 viikkoa. Se oli hyppy tuntemattomaan, mutta niin jo pelkästään muutto Suomesta oli. Jos on halua taistella jonkun asian puolesta, niin eihän se voi väärin olla.

Toivottavasti huominen Ikean reissu auttaa meidän asuntoa näyttämään vieläkin paremmalta. Se asunto ansaitsee täysin oman postauksen.

Ensimmäinen kivi

On tammikuun 21. päivä ja havahdun unesta keskellä yötä. Kestää hetken tajuta, että nukun vanhempieni sohvalla. Elle tuijottaa minua kummallinen ilme naamallaan ja mietin, että kyllä se koirakin tajuaa että jotain suurta on tapahtumassa. Työpaikalle on sanottu heipat jo ennen joulua. Eihän sinne läksiäisiin tietenkään tullut kuin pöydällinen työkavereita. Joulu vietettiin Australiassa Dn vanhempien luona ja olematon rusketus on jo alkanut hilseillä pois.
On hankala nukahtaa uudestaan kun edellinen päivä pyörii mielessä. Oli ihanaa että sisko, vanhemmat ja serkku oli auttamassa, kun se rivitalokolmio piti laittaa pakettiin. Luulin että olin aloittanut pakkaamisen ajoissa, mutta jotenkin sitä tavaraa vain tupsahteli joka paikasta lisää. Ja eihän niitä pahvilaatikoita kuitenkaan ollut tarpeeksi ja nyt tavaraa on jätesäkit täynnä. Mietin hetken että mihinköhän sekin purkki ja purnukka joutui. Niin paljon hyvää tavaraa meni tuntemattomille ihmisille, enkä edes halua laskea paljon niissäkin oli rahaa kiinni.

En uskonut että ikinä kiintyisin siihen asuntoon niin paljon. Se asunto oli uuden alku, mutta samalla yhden aikakauden täydellinen tuhoutuminen. Ne tapetit muistuttavat aina siitä, ehkä epätoivoisesta yrityksestä pelastaa jokin, jota ei enää ollut.
Eilen istuin sen asunnon vessassa ja itkin tavarakaaoksen keskellä. Hapuilin paniikkinappulaa, mutta tiesin ettei sen painaminen kannata. "Olet ihminen ja pelkäät muutosta. Et mitään muuta". Siinä vaiheessa kun odottelin viimeisenkin huonekalun poisvientiä, kiertelin huoneet läpi ja kuuntelin. Kuulin koiran tassujen rapinaa, naurua, itkua, puhetta, laulua, musiikkia. Tähän makuuhuoneeseen siskoni toi nojatuolinsa ja matkalaukut muutamaksi päiväksi, tässä olohuoneen sohvalla tuijotin liian monta jaksoa sinkkuelämää, tähän jääkaappiin laitettiin skumppapullo kylmenemään ennen terassille lähtöä, tässä takapihalla istuin saunan jälkeen ja kuuntelin lintujen laulua, tähän varastoon ampiaiset tekivät pesän ja suunnittelin pukeutuvani hiihtopukuun ja huitovani sitä harjanvarrella.
Suljin oven ja repäisin nimen pois postilaatikosta. Vuokralaiset hakevat avaimet aamulla. Kiva pariskuntahan se on ja on ihanaa tarjota heille mahdollisuus asua isossa asunnossa, jossa heidänkin koirat saa tuijotella tielle aidanraosta. Ja onhan minulla edelleen avain siihen asuntoon. Omaan turvapaikkaan, jossa kaapinoviin maalatut koirankarvat odottavat minua aina.

Olin nukahtanut jossakin vaiheessa ja heräsin ennen aamukuutta, kun isäni teki töihin lähtöä. Tietenkin alle vuoden vanha Eevi-koira saa kohtauksen, kun ei muista että jäin siihen sohvalle nukkumaan eilen illalla. Sen märkä nenä tunkeutuu korviin ja suuhun, mutta eihän sille voi vihainen olla. Haluaisin nousta sanomaan heippa iskälle, mutta kurkkua kuristaa. Päätän vetää peiton korviin ja odotella myöhäisempää aamua.
Kello on melkein puoli kaksitoista ja halaan äitiä bussipysäkillä. Bussi lentoasemalle on juuri pysähtynyt eteemme ja tiedän että tämä on nyt se hetki. Se hetki, jota olen suunnitellut ja halunnut viimeiset puolitoista vuotta. Laukussa on menolippu uuteen elämään. äiti pyyhkii kyyneliä poskiltaan.

Tietenkin jotain piti unohtaa ja nyt se on puhelimen laturi. Tietenkin toisessa laukussa on ylipainoa ja olen varma, että joudun maksamaan ties kuinka paljon. Bussia vaihtaessa kuski vitsailee, että oletko muuttamassa kuin näin paljon on tavaraa. Totesi että Suomihan on kiva paikka, enkä kyllä ikinä ole hänen kanssaan eri mieltä.
Check in- tiskin takana on harjoittelija, joka selvästi hämmästyy matkalaukkuni muutamasta ylikilosta. Ohjaaja on kuitenkin juuri poistunut paikalta ja setä ojentaa kiltisti matkaliput kouraan. Turvatarkastuksessa virkailija toivottaa hyvää lomaa. Ostan suklaata ja salmiakkia ja mietin miten erilaista nyt on lentää, kun tietää ettei paluulippua olekaan ostettu. Kiitorata ei ole ikinä tuntunut niin lyhyeltä ja tuijottaessani pimeyteen lentokoneen ikkunasta, hoen itselleni "aina pääsee takaisin". Mietin mitä Elle tykkää ilmakuopista.

Raahaan taas kahta raskasta laukkua. Onneksi nään tutut kasvot. Kädet kietoutuvat ympärilleni ja tunnistan tutun tuoksun. D on juuri niin pitkä ja vahva kuin miehen pitääkin olla. Hän lupaa pitää minusta aina huolta ja lupaa että kaikki järjestyy. Suljen silmät ja olen kotona. Kotona Lontoossa.

(Tämän blogin tarkoituksena ei ole mainostaa, tarjota lukuelämyksiä tai herättää suuria tunteita. Kirjoitan tätä lähinnä ystäville ja perheelle, jotta he saavat seurata matkaani täällä helposti ja minä saan purkaa ajatuksiani omalla äidinkielelläni. Kaikki lukijat ovat tietenkin tervetulleita, mutta villiä "Lontoo party life" tai "päivän asu" blogia tästä ei tule.)