Ensimmäinen kivi

On tammikuun 21. päivä ja havahdun unesta keskellä yötä. Kestää hetken tajuta, että nukun vanhempieni sohvalla. Elle tuijottaa minua kummallinen ilme naamallaan ja mietin, että kyllä se koirakin tajuaa että jotain suurta on tapahtumassa. Työpaikalle on sanottu heipat jo ennen joulua. Eihän sinne läksiäisiin tietenkään tullut kuin pöydällinen työkavereita. Joulu vietettiin Australiassa Dn vanhempien luona ja olematon rusketus on jo alkanut hilseillä pois.
On hankala nukahtaa uudestaan kun edellinen päivä pyörii mielessä. Oli ihanaa että sisko, vanhemmat ja serkku oli auttamassa, kun se rivitalokolmio piti laittaa pakettiin. Luulin että olin aloittanut pakkaamisen ajoissa, mutta jotenkin sitä tavaraa vain tupsahteli joka paikasta lisää. Ja eihän niitä pahvilaatikoita kuitenkaan ollut tarpeeksi ja nyt tavaraa on jätesäkit täynnä. Mietin hetken että mihinköhän sekin purkki ja purnukka joutui. Niin paljon hyvää tavaraa meni tuntemattomille ihmisille, enkä edes halua laskea paljon niissäkin oli rahaa kiinni.

En uskonut että ikinä kiintyisin siihen asuntoon niin paljon. Se asunto oli uuden alku, mutta samalla yhden aikakauden täydellinen tuhoutuminen. Ne tapetit muistuttavat aina siitä, ehkä epätoivoisesta yrityksestä pelastaa jokin, jota ei enää ollut.
Eilen istuin sen asunnon vessassa ja itkin tavarakaaoksen keskellä. Hapuilin paniikkinappulaa, mutta tiesin ettei sen painaminen kannata. "Olet ihminen ja pelkäät muutosta. Et mitään muuta". Siinä vaiheessa kun odottelin viimeisenkin huonekalun poisvientiä, kiertelin huoneet läpi ja kuuntelin. Kuulin koiran tassujen rapinaa, naurua, itkua, puhetta, laulua, musiikkia. Tähän makuuhuoneeseen siskoni toi nojatuolinsa ja matkalaukut muutamaksi päiväksi, tässä olohuoneen sohvalla tuijotin liian monta jaksoa sinkkuelämää, tähän jääkaappiin laitettiin skumppapullo kylmenemään ennen terassille lähtöä, tässä takapihalla istuin saunan jälkeen ja kuuntelin lintujen laulua, tähän varastoon ampiaiset tekivät pesän ja suunnittelin pukeutuvani hiihtopukuun ja huitovani sitä harjanvarrella.
Suljin oven ja repäisin nimen pois postilaatikosta. Vuokralaiset hakevat avaimet aamulla. Kiva pariskuntahan se on ja on ihanaa tarjota heille mahdollisuus asua isossa asunnossa, jossa heidänkin koirat saa tuijotella tielle aidanraosta. Ja onhan minulla edelleen avain siihen asuntoon. Omaan turvapaikkaan, jossa kaapinoviin maalatut koirankarvat odottavat minua aina.

Olin nukahtanut jossakin vaiheessa ja heräsin ennen aamukuutta, kun isäni teki töihin lähtöä. Tietenkin alle vuoden vanha Eevi-koira saa kohtauksen, kun ei muista että jäin siihen sohvalle nukkumaan eilen illalla. Sen märkä nenä tunkeutuu korviin ja suuhun, mutta eihän sille voi vihainen olla. Haluaisin nousta sanomaan heippa iskälle, mutta kurkkua kuristaa. Päätän vetää peiton korviin ja odotella myöhäisempää aamua.
Kello on melkein puoli kaksitoista ja halaan äitiä bussipysäkillä. Bussi lentoasemalle on juuri pysähtynyt eteemme ja tiedän että tämä on nyt se hetki. Se hetki, jota olen suunnitellut ja halunnut viimeiset puolitoista vuotta. Laukussa on menolippu uuteen elämään. äiti pyyhkii kyyneliä poskiltaan.

Tietenkin jotain piti unohtaa ja nyt se on puhelimen laturi. Tietenkin toisessa laukussa on ylipainoa ja olen varma, että joudun maksamaan ties kuinka paljon. Bussia vaihtaessa kuski vitsailee, että oletko muuttamassa kuin näin paljon on tavaraa. Totesi että Suomihan on kiva paikka, enkä kyllä ikinä ole hänen kanssaan eri mieltä.
Check in- tiskin takana on harjoittelija, joka selvästi hämmästyy matkalaukkuni muutamasta ylikilosta. Ohjaaja on kuitenkin juuri poistunut paikalta ja setä ojentaa kiltisti matkaliput kouraan. Turvatarkastuksessa virkailija toivottaa hyvää lomaa. Ostan suklaata ja salmiakkia ja mietin miten erilaista nyt on lentää, kun tietää ettei paluulippua olekaan ostettu. Kiitorata ei ole ikinä tuntunut niin lyhyeltä ja tuijottaessani pimeyteen lentokoneen ikkunasta, hoen itselleni "aina pääsee takaisin". Mietin mitä Elle tykkää ilmakuopista.

Raahaan taas kahta raskasta laukkua. Onneksi nään tutut kasvot. Kädet kietoutuvat ympärilleni ja tunnistan tutun tuoksun. D on juuri niin pitkä ja vahva kuin miehen pitääkin olla. Hän lupaa pitää minusta aina huolta ja lupaa että kaikki järjestyy. Suljen silmät ja olen kotona. Kotona Lontoossa.

(Tämän blogin tarkoituksena ei ole mainostaa, tarjota lukuelämyksiä tai herättää suuria tunteita. Kirjoitan tätä lähinnä ystäville ja perheelle, jotta he saavat seurata matkaani täällä helposti ja minä saan purkaa ajatuksiani omalla äidinkielelläni. Kaikki lukijat ovat tietenkin tervetulleita, mutta villiä "Lontoo party life" tai "päivän asu" blogia tästä ei tule.)